Löysin viime viikonloppuna kirjakaupassa käydessäni keittokirjan, joka minun oli aivan pakko hankkia itselleni. Olin jo ennen sitä hetkeä tutustunut muun muassa silliin talvitakki päällä, salat oliviehen ja pelmeneihin, mutta muutoin omat maistamis- (saati kokkaus-) kokemukseni asiasta olivat hyvin hyvin rajalliset - puhun siis tietenkin venäläisestä keittiöstä!

Keittokirjan nimi on Venäläinen ruokapöytäni, ja siitä löytyi inspiraatio eilisillan menyyn. Tai voiko sanoa illan, kun käytännössä asuimme eilisen päivän keittiössä... Se oli ehdottomasti sen väärti, sillä loppujen lopuksi saimme nauttia alkukeitoksi borssia, alkupaloiksi (zakuski pa russki ;)) pelmenejä eli pieniä lihanyyttejä taikinakuoressa, pieniä sienipiiraita, salat olivieta ja muita pieniä suupaloja, kuten suolakurkkua. Pääruoaksi oli suurella hartaudella tehtyjä blinejä, jotka tarjoiltiin creme fraichen (joka erään venäjän opettajani mukaan muistuttaa enemmän venäläistä smetanaa kuin se tuote, jota täällä myydään nimellä smetana...), punasipulin ja mädin kanssa. Juomana täytyi tietenkin olla ehtaa aitoa votkaa ;)

Salat Olivien nimi on itselleni edelleen mysteeri, sillä salaatilla ei ole mitään tekemistä oliivien kanssa, kuten nimestä voisi päätellä. En myöskään uskonut pitäväni koko ruokalajista, kun ensi kerran kuulin siihen tulevat ainesosat: perunaa, kananmunaa, lihaa, herneitä ja majoneesia. Mikä salaatti se sellainen muka olisi?! Noh, näin jälkikäteen voin todeta, että erittäin herkullinen sellainen. Uskokaa tai älkää. Ulkonäöstä huolimatta ;)

20140328_171811%5B1%5D-normal.jpg

Täydellinen ja yksinkertainen ajatus salaatissa on siis se, että keitetyt ja jäähdytetyt kananmunat ja perunat pilkotaan pieneksi, ja niihin yhdistetään säilykeherneitä ja haluamansalaista lihaa. Esimerkiksi Venäläinen ruokapöytäni suosittelee kieltä, mutta itse pitäydyin lihaisassa makkarassa. Usein salaattiin tunnutaan laittavan myös suolakurkkua, mutta minusta majoneesi ja liha ovat jo aivan riittävän suolaisia. Tosiaankin kaikkien raaka-aineiden jälkeen salaattiin sekoitetaan sen verran majoneesia, että se sitoo ainekset yhteen.

Blinitaikinan alun olin tehnyt jo aiemmin odottamaan, koska sen pitää kohota tunti ennen seuraavaa vaihetta. Sillä välin kun salaatin perunat ja munat jäähtyivät, oli hyvä hetki jatkaa blinitaikinaa. Alkuvaiheessa sekoitin 2 desilitraan maitoa teelusikallisen suolaa (olisi saanut olla vähän reilumminkin), ruokalusikallisen hiivaa ja yhteensä 1 1/2 desilitraa jauhoja siten, että puolet jauhoista on vehnää ja puolet tattaria. Tunnin odottelun jälkeen näytti tältä:

20140328_142930%5B1%5D-normal.jpg

Toisessa vaiheessa taikinaan lisätiin toinen mokoma jauhoja, kaksi ruokalusikallista sulaa voita ja kaksi munankeltuaista. Ja taas annettiin turvota. Onneksi oli monta muuta ruokalajia tehtävänä niin odottelu ei käynyt hermostuttamaan ;) Viimeisessä vaiheessa taikinaan lisätään kovaksi vaahdotetut valkuaiset, jotka siis aiemmin lisätyistä keltuaisista jäivät.

20140328_153201%5B1%5D-normal.jpg

Kuten kuvasta näkyy, taikina turposi todella reippaasti, ja valkuaisvaahdon lisäämisen jälkeen sitä todella oli kulhon täydeltä. Paistaminen jännitti minua etukäteen, koska perinteiset letut tuppaavat yleensä minulta tarttumaan pannuun kiinni. Poikaystäväni osoittautui kuitenkin varsinaiseksi blinimaestroksi (liekö neuvostoliittolaisella syntyperällä tekemistä asian kanssa?), joten hän sai hoidella paistamisen - ja hyvin hoitikin :) Oli yllättävää, ettei pannulle tarvinnut lisätä paistamisen aikana ollenkaan voita, vaan taikina suorastaan liukui pannulla eikä halunnut missään vaiheessa tarttua kiinni.

20140328_173318%5B1%5D-normal.jpg

Blinien mausta voisi sanoa, että ne ovat miellyttävästi hiivaleipätaikinan makuisia. Hyvin ruokaisia ja leipäisiä siis. Voisin hyvin kuvitella täyttäväni blinit myös esimerkiksi sienillä; jotenkin niiden maanläheiset maut sopisivat kivasti yhteen. Tällä kertaa sienet olivat kuitenkin pienien pasteijoiden täytteenä, sillä käsitykseni mukaan sienet kuuluvat olennaisena osana venäläiseen keittiöön ja ainakin keittokirjani ohjeistaa lukuisien erilaisten pasteijoiden ja piiraiden tekoa.

Borssikeittoonkin tulee joidenkin reseptien mukaan sieniä. Itse olen kuitenkin kehitellyt oman, sanotaanko vaikka suomalais-venäläisen crosskitchenin, borssikeiton, johon vihannekset laitetaan raasteena ja lihana käytetään jauhelihaa. Eli ensin raastetaan suhteessa saman verran punajuurta ja kaalia, ja sitten pari porkkanaa ja pilkotaan puna- ja valkosipulia. Sipulit kuullotetaan öljyssä, jonka jälkeen muut kasvisvihannesjuurekset lisätään kattilaan. Sitten sen verran vettä (tai valmista kasvis/kana/lihalientä) että raaste peittyy ja liemikuutio joukkoon. Mausteena käytän tomaattipyrettä, soijaa, etikkaa ja isolla kädellä persiljasilppua. Raasteet kypsyvät melko nopeasti, noin puolessa tunnissa, joten keittoa ei tarvitse haudutella tuntitolkulla. Keittoajan loppupuolella lisään ruskistetun ja maustetun jauhelihan, jonka jälkeen on hyvä vielä hetken aikaa antaa makujen tasautua. Niin helppoa ja niin hyvää :)

20140328_172151%5B1%5D-normal.jpg

Ja minut tuntien ei ole ateriaa, johon ei kuuluisi jälkiruokaa. Nyt vain kumpikaan ei jaksanut syödä jälkiruokaa, joten se jäi seuraavaan päivään. Teema kuitenkin säilyy ja pysymme edelleen Venäjällä. Ei keittokirja eikä oma mielikuvitukseni tarjoa kovin runsasta kattausta perinteisiä venäläisiä jälkiruokia, mutta Charlotte Russe on jo nimensä puolesta jollain tavalla venäläistä. Keittokirjasta löytyi itse asiassa juuri siihen ohje, mutta se oli val-ta-va. Täyte tehtiin puolesta kilosta rahkaa ja melkein samasta määrästä kermaa, joten ajattelin vähemmänkin riittävän ja sovelsin omasta päästäni.

Tein tavallisen neljän munan kääretorttupohjan, jonka sivelin ohuelti vadelmahillolla ja rullasin kevyesti, jotta täytettä pääsisi kerrosten väleihin. Leikkasin rullasta noin sentin paksuisia viipaleita ja ladoin ne kelmulla vuorattuun kulhoon. Ihan kaikki palat ei mahtuneet, joten juuri sopivasti jäi leipurille maistiaispalanen :)

20140328_141312%5B1%5D-normal.jpg

Täytteen tein fifty-fifty-suhteella maitorahkasta ja kermavaahdosta, johon sekoitin samaa vadelmahilloa kuin kääretortun väliin. Hyydytin seoksen liivatteella ja laitoin koko komeuden jääkaappiin hyytymään. Siellä se tosiaan saikin hyytyä tähän aamuun asti, koska ennen sitä kukaan ei olisi sitä jaksanut syödä. Rahkatäyte on kivan jugurttinen eikä liian makea, joten Charlotka (="Pikku-Charlotte", koska paljon maltillisempi versio kuin reseptissä) toimi mainiosti myös aamupalalla. Ihan niin autenttinen venäläinen en ole, että kykenisin juomaan aamuteeni hillon kanssa, mutta hunaja ja sitruunaviipale sopivat kyllä oikein hyvin kakun kyytipojan seuraksi.

20140329_081542%5B1%5D-normal.jpg