Pitkäperjantai näkyy meillä siten, että syödään pitkän kaavan mukaan. Ensimmäisenä tähtenä eli alkuruokana oli tänään keitto, jota teimme ensi kertaa viime syksynä aikoihin, jolta kansikuvani on otettu. Kattilassa porisi siis sienikeitto, tarkemmin ottaen kantarellikeitto.

En muista, mistä resepti on peräisin, mutta se maistuu täyteläiseltä ja on kauniin väristä, toisin kuin sienikeitot joskus ovat. 1 sipuli ja 1 valkosipulin kynsi haudutetaan pehmeäksi parissa ruokalusikallisessa voita. Sen jälkeen lisätään purkillinen tomaattipyrettä, joka antaa keitolle sen ihanan värin ja vähän happamuutta. Seuraavaksi lisätään sekaan sienet, joita voi laittaa käsiteltyinä (haudutettu nesteet pois) viitisen desilitraa. Eipähän ainakaan tarvitse etsiä sattumia sopasta ;) Nesteenä käytin 8 dl lihalientä ja mausteena persiljasilppua. Keitto saa hautua 15-20 minuuttia, jonka jälkeen sekaan lisätään 200 g tuorejuustoa (esim. kantarellin makuinen) ja tarvittaessa suuruste. Lopputulos on paksu, kermainen, sieneltä tuoksuva ja maistuva keitto, jota voisin syödä alku-, pää- ja vaikka jälkiruuaksikin...

20140418_163406%5B1%5D-normal.jpg

Tänään kuitenkin menyyssä oli pääruuaksi jotain aivan muuta. Kotimaisten ja itse poimittujen sienten hengessä pääruuan tähtenä tuikki lähivesistä pyydetty kuha, jonka sisään käärittiin kylmäsavulohta ja joka haudutettiin kerma-valkoviinikastikkeessa. Jotta kalan oma maku saa olla esillä ja loistaa, siinä on mausteena vain suolaa ja vähän pippuria, ja lisukkeetkin sävyisiä ja sopuisia. Nimittäin uuden sadon perunoita (ne tosin eivät ole vielä ihan lähituotantoa...) ja salaattia.

20140418_164452%5B1%5D-normal.jpg

Voisin kirjoittaa sanan jos toisenkin tämän perheen salaatin syönnistä, kun yksi ei syö yhtä ja toinen toista, mutta jätän sen toiseen kertaan... Siksi salaatti on kuitenkin tehty sillä periaattella, että kukin voi koota haluamiansa raaka-aineita vihreästä salaatista, rukolasta, kurkusta, tomaatista, paprikasta, avokadosta ja hunajamelonista. Lautanen paljastaa, että olen siis kutakuinkin kaikkiruokainen ;)

Kaikkiruokaisen lisäksi olen myös erittäin jälkiruokainen. Tämä jälkkäri on ehkä enemmänkin kahvin kanssa nautittava pikkuherkku, koska kyseessä on pikkuleipä, mutta se toimitti mainiosti jälkiruuankin pestiä kolmantena tähtenä. Vilhelmiinat on perinteisiä pikkuleipiä, joita olen ensimmäisen kerran syönyt mummolassa. Niiden toffeemaisen siirappisesta mausta ja ihanan voisen rapeasta rakenteesta tuleekin aina mieleen mummola, ja myös veljeni ylioppilasjuhlat, joihin näitä myös leivottiin viime keväänä.

100 g voita

1 dl sokeria

1 rkl tummaa siirappia

1 keltuainen

2,5 dl vehnäjauhoja

1 tl vaniljasokeria

1 tl ruokasoodaa

Pehmeä voi, sokeri ja siirappi vaahdotetaan ja vaahtoon lisätään ensin keltuainen ja sitten keskenään sekoitetut jauhot. Helppoa kuin heinänteko! Ja annoskoon voi helposti myös tuplata, jolloin syntyy 40-50 pikkuleipää. Taikinan ei tarvitse antaa levätä tai huilia tai hengähtää tai muutakaan, vaan heti sekoittamisen jälkeen siitä tehdään tasapaksuisia, pellin mittaisia pötköjä.

20140418_113503%5B1%5D-normal.jpg

Pötköjen väliin on syytä jättää reilusti tilaa, sillä ne maagisesti leviävät 175-asteisessa uunissa noin 15 minuutin paiston aikana. Pikkuleivät pitää leikata hetimmiten uunista ottamisen jälkeen, kun ne ovat vielä pehmeitä. En tiedä miksi, mutta vilhelmiinan kuuluu olla vinoneliön (suunnikkaan?) muotoinen, eli levy täytyy leikata viistosti.

20140418_115232%5B1%5D-normal.jpg

Kun levyt ovat kokonaan jäähtyneet, pikkuleivät on helppo irrottaa toisistaan. Mikäli niitä vain on jäljellä, sillä ne maistuvat herkullisen voisilta lämpiminä, joten "päätyjen maistelupalat" leviävät levyjen keskustaa kohti hämmentävän pian...

vilhelmiina-normal.jpg

Minä onnistuin pelastamaan muutaman, jotka päätyivät aivan kahvipöytään saakka! :)