Hyppäsin linja-autoon määränpäänäni kotikoti Pohjois-Savossa mutta päädyinkin makumatkalle Italiaan! Tosiaan kyseessä oli vain makumatka, mutta olen kerran käynyt Roomassa ja pystyin tämän viikonlopun aikana muistelemaan kyseistä matkaa ainakin ruokamuistojen osalta.

Aterian aloitti alkuruoka, tai antipasti, kuten italialaiset taitavat sitä kutsua. Meidän keittiössämme se tarkoitti katkarapucocktailia, jossa runsasta majoneesin määrää vaihtoehdoistivat ihanat tomaatit ja avokadot. Koko komeus oli maustettu sitruunamehulla, mustapippurilla ja aavistuksella oliiviöljyä.

Kun ruokahalu oli peruuttamattomasti herätelty, oli seuraavan ruokalajin vuoro. Aidot italialaiset mammat taitavat syödä risottonsa ennen varsinaista pääruokaa väliruokana (siinäpä vasta tekninen ruokatermi), mutta meille kantarellirisotti toimitti pääruoan virkaa. Ja hyvin toimittikin. En ole koskaan ennen tehnyt risottoa, joten ruoanlaittoon liittyi jännitysmomentti, tuleeko mitään syötäväksi kelpaavaa edes syntymään... ;) Voissa pehmeäksi kuullotettu sipuli, loraus valkoviiniä, persiljanippu ja ihanat kantarellit maustoivat risoton taivaallisen makuiseksi! Ohje on peräisin Sikke Sumarin keittokirjasta, mutta me laitoimme sienet risoton sekaan jo puolessavälissä kypsymistä ja jätimme parmesaanin ripoteltavaksi annoksen päälle. Risoton rakenne oli kuitenkin juuri luvantunlaisen kermainen, joten melkein kahdenkymmenen minuutin non-stop hämmentäminen ei mennyt siis hukkaan...

Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta, joten seuraavaksi oli jälkiruoan vuoro. Suunnitelma oli tehdä kookosmoussea, joka tehdään kutakuinkin niin, että ensin keitetään kookoskiisseli, johon varovasti käännellään sekaan kermavaahto. Kiisseli oli kuitenkin niin taivaallisen hyvää jo itsessään, että kerma sai jäädä jääkaappiin odottamaan seuraavaa jälkiruokaa. Sen sijaan granaattiomena liittyi seuraan ilomielin, ja sen kauniitakin kauniimmat siemenet saivat raikastaa ja värittää jälkkäriannosta.

Tässä vaiheessa vatsa alkoi olla jo kovin täyteläinen, mutta eihän sitä vielä malttanut lopettaa ;) Aterian kruunaa kunnon kahvi, ja kahvin kanssa pitää aina olla jotain pientä makeaa. Minä en kuitenkaan juo kahvia, joten saatoin keskittyä täysillä siihen pienen makean osuuteen :)

Pientä makeaa edustavat täydellisesti pikkuleivät, ja Italiaa amaretto. Siksi leipomuksiksi valikoituivatkin amarettokeksit ja limettipikkuleivät. Amarettokeksien nimi on perin hämäävä, koska amarettolikööri on nykyään nimeltään jotain ihan muuta kuin amarettoa, mutta maku oli kyllä juuri niin mantelinen kuin osasin kuvitella. Likööri ja karvasmanteliaromi yhdessä antoivat pikkuleiville aivan ihanan mantelisen maun, mutta jostain syystä pikkuleivät halusivat näyttää ihan paistetuilta kananmunilta... :'D Ajattelin, että ehkä ne olivat katkeria siitä, että taikinaan tuli pelkkiä valkuaisia, ja siksi ne tekivät ulkomuotoonsa myös keltuaisen. Mene ja tiedä pikkuleipien sielunelämästä. Limettipikkuleivät sentään näyttivät jokseenkin pyöreiltä ja tasakokoisilta, ja taikinassa oleva limenkuori ja täytteenä oleva lemon curd maistuivat oikein omnomnomilta :)